Tunnen olevani viisas !
No just ! Nyt sitten jotkut aattelee, että kyllä sitä ollaan niin olevinaan kun oma kehu haisee. Ja luulee itsestään vaikka mitä.
Mutta, se on itselle sellainen AHAA-elämys kun huomaa, miten paljon elämä on antanut kokemuksia ja elämyksiä ja tietämystä. Se on omanlaistansa rikkautta.
Viisaus ei ole kirjasta oppittua, se on sitä miten osaat luovia tässä maailmassa ja ymmärtää elämää. Sanoisin, että se on sisään rakennettu.
Kirjaviisaus on eri asia, se on opiskeluista ja lukemisista saatua tietoa.
Kuten tiedon puutekkaan ei ole tyhmyyttä vaan kiinnostamattomuutta. Se korjaantuu ottamalla asioista selvää.
Itse asiassa en ole koskaan pitänyt itseäni penaalin terävinpänä kynänä.
Koulussa en loistanut, koska se ei kiinnostanut.
Kiinnostus oli vaan piirtämisessä. On tainnut haitata tuo luovuus, taiteellisella puolella, tuomasta esiin pään piileviä erinomaisuuksia.
Mikä taas haittasi kouluttautumista taiteeseen. Silloin ei oikein ymmärrys ylttänyt siihen, että olisi pitänyt opiskella muutakin kuin piirtämistä, päästäkseen tavoitteeseensa.
Nuorena ja nättinä puuttui itsevarmuus ja ajatuksissa oli, että mitä muut ajattelee. Mutta ehkä se kuuluu siihen kasvamisprosessiin.
Nyt sitä on vaan henkisesti nuori.
Voi että mikä yhdistelmä olis ollut : nuori, nätti ja tämä viisaus mikä nyt on.
No, mistä tämä nyt sitten yhtäkkiä tuli esiin ?
Tyttärelläni on ollut suuria muutoksia elämässään ja jotkut niistä muistuttavat hätkähdyttävästi omia kokemuksia.
Olemme puhuneet ja puhuneet, mielipiteitä on kysytty. En ole neuvojen antaja, mutta mielipiteitä olen tuonut esiin kun niitä on kysytty. Ja omista kokemuksista kertonut.
Näistä keskusteluista olen itsekin huomannut, miten paljon minulla on vielä annettavaa lapsilleni jos he haluavat vaihtaa ajatuksia.
Tietenkin he itse päättävät mitä tekevät, mutta niinkuin aina, vanhemmat toivovat, etteivät he tekisi samoja virheitä kun mitä itse on tehnyt.
Toki ne virheet ovat omalta osaltaan muokanneet ihmistä siihen miksikä sitä on tullut.
Nuorempana ei olisi tullut mieleenkään ruveta kirjoittamaan blogia omasta itsestään,
tietäen, että periaatteessa avautuu koko maailmalle.
Varsinkin kun ei ole tarvetta huudella kauheesti omia asioita muille.
Ja kavereille, kun ei ole mitään tietoa mitä ajattelevat. Mutta onko sillä väliä ? - Ei.
Tässä iässä on vapauttavaa huomata, että mikään ei enää pahemmin haittaa.
Ikää on sen verran, että on kanttia sanoa ja tehdä melkein mitä vain.
Ainoat haitat on ne kehon skrempat, joita yrittää peitellä.
Jos mokaa jossain, niin mitä sitten ? Sen voi aina heittää huumorin piikkiin.
Parasta juuri onkin se, että huumorilla ja naurulla saa anteeksi paljon ja ihmiset on silloin suvaitsevampia. Ikään kuin sellainen pehmeä lasku, ei tarvitse olla niin turhan tärkeä.
Yksi asia minkä olen huomannut :
Monasti nuoremmat henkilöt tekevät asiat vaikeimman kautta.
Kantapään kautta oppiminen on kyllä mieleenpainuvin keino, mutta turhan työläs.
Onko liiallinen koulutus tärvellyt talonpoikaisjärjen ?
En tarkoita tällä avautumisella nostaa itseäni mitenkään viisauden jumalattareksi, (on niitä paljon viisaampia ihmisiä kuin minä,) vaan ihmetellen hiljaa itsekseni omaa minuuttani.
Kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.
*******
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti